TOINEN LUKU En ollut viipynyt laivassa kahtatoista tuntia — voinpa miltei sanoa kahtatoista minuuttia — ennenkuin parannuin kokonaan merikuumeestani; olisinpa luopunut parhaasta hampaasta suussani, jos olisin jälleen saanut astua maakamaralle. Melkein heti kun tulin laivaan jouduin meritaudin kynsiin, ja seuraavalla hetkellä kävi se niin pahaksi, että luulin sen saattavan kaikki minussa aivan sekasortoon. Meritauti on sairaus, joka ei ole missään tapauksessa miellyttävä — ei edes ensiluokan matkustajallekaan, jolla on laivantarjoilija hoitamassa ja antamassa lievittäviä ohjeita sekä osoittamassa lohduttavaa myötätuntoa. Miten paljon tuskallisempi olikaan olo poika-paralle, jolla ei ollut ystäviä ja joita kohdeltiin kuten minua — äreä kapteeni noitui minua — raaka perämies kirosi ja antoi töyttäyksiä — roistomainen miehistö pilkkasi ja nauroi minua. Oi, se oli kauheata, ja luulenpa todella, etten olisi vähääkään yrittänyt pelastaa itseäni, jos laiva olisi uponnut allani juuri sillä hetkellä! Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua sain kuitenkin lievennystä inhoittavaan sairauteeni, sillä tämä kuten moni muukin sairaus on usein lyhytikäinen, kun se on pahimmillaan. Noin kahden päivän kuluttaa kykenin nousemaan sekä liikkumaan pitkin kansia. Ja minut pakotettiin liikkumaan siellä niin että tuntui. Olen edellä sanonut kapteenia "äreäksi", perämiestä "raa'aksi" ja miehistöä "roistomaiseksi" joukkioksi: en ole puhunut liioitellen. Lukuunottamatta yhtä tai paria poikkeuksen tekevää miestä en ole milloinkaan tavannut törkeämpää joukkoa, tietystikään en ennen tätä aikaa, sillä sitähän ei voinut odottaakaan — mutta en myöskään koskaan sen jälkeen, ja kuitenkin on elämäni osana ollut joutua tekemisiin hyvin epäilyttävän ja sekalaisen seuran kanssa. Kapteeni ei ollut vain äreä vaan suorastaan villi, kun hän oli juopunut tai vihoissaan, ja jompikumpi hän tavallisesti oli. Oli vaarallista mennä hänen lähelleen — ainakin minun tai muun, joka oli heikko ja avuton — sillä hän uskalsi purkaa pahan tuulensa vain semmoista kohtaan, joka ei vastustanut. En ollut kauan laivalla, ennenkuin sain tuntea hänen suuttumuksensa jonkin erehdyksen johdosta, jota en voinut mitenkään korjata — silloin sain tuntea hieman hänen luonteenlaatuansa ja myös monta kertaa jälkeenpäin, sillä kun hänen kiukkunsa oli kerran syttynyt jotakuta kohtaan, oli se säälimätön kuten korsikalaisen viha eikä tyyntynyt milloinkaan. Hän oli lyhyt, tanakka, hieman "pönäkkä" mies; piirteet olivat aivan säännölliset, mutta posket olivat lihavat ja pyöreät, silmät pallomaiset ja nenä hieman nykerö — siis kasvot, joita kuvissa usein käytetään hyväluontoisuuden, iloisuuden ja rehellisen sydämen perikuvana. Mutta minun mielestäni niitä käytetään siten jokseenkin sopimattomasti, sillä juuri sellaisten hymyilevien kasvojen alla olen pitkän elämänkokemuksen aikana tavannut suurimman määrän epärehellisyyttä yhtyneenä mitä julmimpiin ja raaimpiin taipumuksiin. Sellainen oli kippari, jonka hellään hoitoon olin niin kevytmielisesti heittäytynyt. Perämies oli aivan kapteeninsa kaiku. Kun toinen sanoi "ei", sanoi toinenkin "ei", ja kun jompikumpi sanoi "kyllä", vahvisti toinen sen. Pääasiallinen ero heidän välillään oli, ettei perämies juonut, ja tämä seikka ehkä pitensi heidän välillään vallitsevan ystävyyden liittoa, joskaan se ei sitä vahvistanut. Jos molemmat olisivat olleet juomareita, olisivat he varmaan riidelleet joskus. Mutta perämies ei milloinkaan "maistanut", kuten hän vakuutti, ja kun hänen päällysmiehensä oli päissään, saattoi tämä asianhaara hänet sietämään sitä loukkaavaa kohtelua, jota kapteeni usein osoitti hänelle. Kaikissa kurinpito- ja muissa asioissa oli hän kapteenin puolella, sillä vaikka hän oli raaka, oli hän silti vain pelkuri miehekseen ja aina valmis matelemaan päällikkönsä edessä, "nuolemaan hänen saappaitaan", kuten merimiehet semmoista nimittivät. Laivassa oli aliperämies, mutta hän oli hyvin toisarvoinen henkilö — ei kuvauksen arvoinen ja tuskin erotettavissa tavallisista miehistä, joita hän piti vain hyvin vähäisessä määrässä silmällä. Edelleen siellä oli kirvesmies — vanha mies, jolla oli laajaksi paisunut, rommin punaama nenä — kapteenin toinen hyvä ystävä, sekä suurikokoinen ja hyvin ruma neekeri, joka oli sekä kokkina että tarjoilijana, ja joka oli kyllin ilkeä ollakseen Pluton keittiön palveluksessa. Nämä olivat laivan alapäällystöä, ja mitä tulee miehiin, olivat he, kuten sanottu, niin roistomaista joukkoa kuin ikänäni olen tavannut. Oli poikkeuksia — vain yksi tai kaksi — mutta kului joku aika, ennenkuin huomasin heidät. Sellaisessa seurassa minä siis olin — minä, joka juuri olin tullut vanhempieni hellästä suojeluksesta — hyvien ystävien ja toverien seurasta. Oi, olinpa parannettu merikuumeesta hyvin, ja olisin antanut puolet elämääni ollakseni jälleen maissa! Miten soimasinkaan itseäni mielettömyydestäni! Miten soimasinkaan tuota perheen ystävää — vanhaa merikarhua — jonka eriskummaiset seikkailut olivat epäilemättä olleet syynä merillepääsyhaluuni! Miten minä nyt sydämessäni kirosin sekä häntä että hänen haaveellisia juttujaan. Jospa en olisi milloinkaan kuullut niitä, jospa en milloinkaan olisi karannut merille! Katumus oli tullut liian myöhään ollakseen hyödyksi. En voinut enää palata — minun täytyi jatkaa, ja miten kauan? Armollinen taivas! tulevaisuus oli kauhea! Oli kestettävä kuukausia tätä tuskallista elämääni. Kuukausia! Ei, vaan vuosia, sillä nyt muistin, että kapteenilurjus oli pannut minut allekirjoittamaan jonkun sopimuksen — en ollut edes lukenut sitä, mutta tiesin, että se oli kontrahtikirja ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että se sitoi minut vuosiksi — viideksi pitkäksi vuodeksi — sitoi ei ainoastaan laivapojaksi, vaan todellisuudessa orjaksi. Orjaksi viiden vuoden ajan tälle kauhealle pedolle, joka saattoi rähistä minulle mielensä mukaan, sysiä minua mielensä mukaan, potkia minua mielensä mukaan, pieksättää minua tai panna rautoihin, milloin vain hänelle tuli sellainen pää. Näistä kovista ehdoista ei ollut pakoonpääsemistä. Täynnä valoisia näkyjä "elämästä valtameren aalloilla" olin minä kirjoittanut nimeni niiden alle epäröimättä tai miettimättä. Minun nimeni oli siinä, ja minä olin laillisesti sidottu. Niin he sanoivat minulle, sekä kapteeni että perämies, ja minä uskoin heitä. En voinut päästä pakoon, olipa kohtelu kuinka ankara tahansa. Jos olisin yrittänyt mennä tieheni laivasta, olisi se ollut karkaus, ja minut olisi voitu tuoda takaisin sekä rangaista siitä. Vieraassa satamassakaan eivät karkausmahdollisuudet olleet sen paremmat, vaan päinvastoin huonommat, koska merimiehen on siellä vaikeampi piilottautua. Siten ei minulla ollut mitään toivoa päästä siitä julmasta orjuudesta, jossa nyt olin, muuten kuin tekemällä lopun olemassaolostani joko hyppäämällä mereen tai hirttäytymällä raakapuun kärkeen — aie, jota vakavasti harkitsin useammin kuin kerran, mutta josta minut saivat luopumaan nuoruusaikana saamani uskonnolliset opetukset, joita nyt muistin keskellä kurjuuttani. Minun olisi mahdotonta yksityiskohtaisesti kertoa kaikista julmuuksista ja häväistyksistä, joihin minun oli pakko alistua. Olemassaoloni oli yhtämittainen sarja kumpaakin. Ei edes nukkumisesta sallittu minun nauttia, jos sellaista saattoi sanoa nukkumiseksi. Minulla ei ollut patjaa eikä riippumattoa, sillä minä olin tullut laivaan tavallisissa käyntivaatteissani — koulutakissani ja lakissani — ei rahaa taskussa eikä matkatavaroita käsissäni. Minulla ei ollut edes karkurin tavallisia varustuksia — nenäliinasta tehtyä myttyä ja keppiä; minulla ei ollut suorastaan mitään — puhumattakaan patjasta tai riippumatosta. Semmoisia tavaroita ei kipparilla ole miehilleen, eikä niitä tietystikään ollut minulle. Minulle ei suotu edes makuulavaa nukkuakseni, sillä keulakansi oli täynnä miehiä, ja useimmilla lavoilla makasi kaksi. Niissä, joissa oli vain yksi, sattui olemaan äreimmät ja pahaluontoisimmat miehet, eikä minun sallittu olla makuupaikassa yhdessä heidän kanssaan. Vielä suurempaakin tylyyttä osoittivat nämä paholaiset — en voi olla nimittämättä heitä siten, kun ajattelen nyt jälkeenpäin, mitä kärsin heidän käsissään — minun ei sallittu maata edes heidän suurilla arkuillaan, joita ulottui kokonainen rivi pitkin keulakantta, itsekunkin makuulavan edessä, ja jotka peittivät miltei koko lattia-alan. Itse lattialla ei ollut tilaa minun maatakseni, ja sitä paitsi se oli usein märkä likaisesta vedestä, jota siihen läiskytettiin, tai päivittäisestä huuhtelusta, joka tuli sen osaksi. Ainoa paikka, jossa saatoin levätä — saaden edes vähäisen mahdollisuuden olla toisten häiritsemättä — oli muutamassa nurkassa kannella. Mutta siellä oli ajoittain niin kylmä, etten voinut kestää sitä, sillä minulla ei ollut mitään peitettä — ei muuta verhoa kuin ohuet vaatteeni, ja nämä olivat miltei aina kosteat kansien pesemisestä ja meren pärskeistä. Kylmä pakoitti minua etsimään suojaa alhaalta, mutta jos minä siellä oikaisin väsyneet jäseneni arkun kannelle ja suljin silmäni nukkuakseni, olin varma siitä, että minut herättäisi arkun äreä omistaja, joka sysäisi minut tylysti lattialle ja välistä lähettäisi minut kokonaan pois keulakannelta. Lisättäköön tähän, että minua pidettiin miltei alinomaa työssä —. yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Voipa sanoa, ettei ollut mitään raadantaa — ei mitään "likaista työtä" — mikä ei olisi kuulunut minulle. En ollut ainoastaan kapteenin, perämiehen ja kirvesmiehen orja, vaan jokainen miehistöön kuuluva piti itseään minun herranani. "Lumipallokin" laivankeittiössä — siten nimitettiin kokkia leikillisesti — antoi minulle määräyksiään villisti riemuiten siitä, että hänellä oli yksi valkoihoinen, jota hän saattoi komentaa! Minä oli kapteenin, perämiesten ja kirvesmiehen kengänkiilloittaja, kokin astiainpesijä ja miesten palveluspoika — minun tehtävänäni oli huuhdella keulankansi ja yleensä palvella merimiehiä. Oi, se oli kauheata elämää. Olin saanut hyvän rangaistuksen ainoasta lapsen osoittamasta tottelemattomuudesta — saanut hyvän palkinnon halustani ja kaipauksestani merelle. Mutta tässä asemassa pitää monen meripoikaraukan olla — erittäinkin jos hän minun tavallani on karannut merille. KOLMAS LUKU Monta pitkää päivää ja yötä kestin minä tätä kauhistavaa sortoa valittamatta — ei siksi, etten olisi voinut ja tahtonut valittaa; mutta miksi ja kenelle? Ei ollut ketään, johon olisin voinut vedota — ei ketään, joka olisi kuunnellut kertomusta kurjuudestani. Kaikki miehet olivat yhtä välinpitämättömiä kärsimyksistäni tai ainakin näyttivät siltä, koska ei kukaan tarjoutunut joko rupeamaan puolelleni tai sanomaan sanan hyväkseni. Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka näytti tekevän minut jossakin määrin erään merimiehen suojatiksi — hän tosin ei voinut suojella minua kapteenin tai perämiehen raakuuksilta, mutta kykeni ainakin turvaamaan minut niiltä loukkauksilta, joita tähän asti olin kärsinyt tavallisten merimiesten käsissä. Miehen nimi oli "Ben Brace" [Brace on suomeksi ohjasköysi, bowline keulanuora, buntline helmanuora. — Suom.], mutta en voinut milloinkaan sanoa, oliko tämä hänen oikea nimensä vai semmoinen, jonka hän oli saanut merillä. Se oli ainoa nimi, minkä koskaan kuulin hänelle annettavan, ja sennimisenä hän oli merkitty laivan kirjoihin. On aivan mahdollista, että "Ben Brace" oli hänen oikea nimensä — merimiesten kesken ovat nimitykset kuten Tom Bowline, Bill Buntline ja niiden kaltaiset tavallisia — mikä oli periytynyt isältä pojalle pitkän, merimiehenä olleiden esi-isien sarjan kautta. Ben Brace siis oli suojelijani nimi, ja vaikka nimi on toisaalla tullut kuuluisaksi, en totuuden takia voi muuttaa sitä. Se, että pääsin Benin suojelukseen, ei johtunut mistään omasta ansiostani, eikä se myöskään ollut seurauksena mistään erikoisen hienotunteisesta myötämielisyydestä hänen puoleltaan. Seura, jossa hän oli elänyt kauan, oli tietysti tehnyt hänen tunteensa koviksi niinkuin muidenkin — vaikka ei suinkaan niin suuressa määrässä. Hän oli vain hieman välinpitämätön inhimillisestä kärsimyksestä — koska hän oli nähnyt niin paljon sitä — tottumus turruttaa tunteellisimmatkin luonteet. Lisäksi oli Ben itse kärsinyt huonoa kohtelua, kuten jälkeenpäin sain häneltä kuulla — hän oli kärsinyt hirveätä pahoinpitelyä ja tämä oli painunut hänen mieleensä sekä tehnyt hänet jonkunverran äreäksi. Häntä saattoi puolustaa, jos hänen käytöstapansa ei ollut hienoimpia. Hänen luontaista mielenlaatuaan oli pidetty väärin; sillä pohjaltaan oli hänen luonteessaan yhtä paljon ystävällisyyttä kuin ihmisillä keskimäärin on. Brace oli karkea, mainio merimies — paras laivalla — ja tämän muut yleensä myönsivät, vaikka hänellä kylläkin oli yksi tai pari kilpailijaa. Oli loistava näky nähdä Ben Brace äkillisen tuulenpuuskan lähestyessä kipuamassa ylös vantteja reivaamaan märssypurjetta, komeat, tuuheat kiharat liehuen takana, ja kasvoilla sellainen rauhallinen, mutta uskalias ilme, kuin olisi hän uhmannut myrskyä ja voinut hallita sitä. Hän oli suurikokoinen mies, mutta sopusuhtaisesti muodostunut —- pikemmin notkea ja jäntevä kuin tukeva; mustanruskea hiusjoukko paksuine kiehkuroineen oli jonkunverran pörrössä peittäen koko pään, hän oli näet vielä nuori mies, eikä hänellä ollut merkkiäkään kaljupäisyydestä. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, jokseenkin tummat väriltään, eikä hänellä ollut partaa eikä viiksiä, mikä oli jokseenkin omituista merimiehelle, jonka parranajomahdollisuudet eivät ole parhaimpia. Mutta Ben piti sileiksiajelluista kasvoista, ja hänen kasvonsa olivat aina sileinä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään merikeikari eikä koskaan näytellyt itseään, ei sunnuntaisinkaan, esiintymällä hienossa sinisessä nutussa ja muodikkaissa kauluksissa, niinkuin joidenkuiden muiden oli tapana tehdä. Päinvastoin oli hänen pukunaan tummansininen villamekko, joka sopi hänelle kiinteästi rinnasta ja toi esiin käsivarsien sekä rintakehän hienot, sopusuhtaiset muodot. Hänen kaulaansa olisi kuvanveistäjä ihaillut sen rohkean säännöllisen kaarteen takia ja hänen rintansa oli täyteläinen sekä kauniisti pyöristyvä, vaikka se oli tatuoimisen rumentama, kuten kaikkien merimiesten. Kun se oli paljaana, olisi sen pinnalla samoinkuin käsivarsissakin saattanut huomata laivan tavalliset kuvakirjoitukset — sekauksissa olevan ankkurin, nuolen lävistämän sydänparin — niissä B. B. — sekä monia muita nimikirjaimia. Naisen kuva, joka oli kömpelösti kuvattu pistoksilla vasemmalle puolen rintaa tummansinisellä värillä, oli varmaan jonkun Kentin rannoilta olevan mustasilmäisen Saaran tai Susannan oletettu muotokuva.

CAPITULO DOS No había estado a bordo durante doce horas (casi puedo decir doce minutos) antes de que me recuperara por completo de la fiebre del mar; Ojalá hubiera renunciado al mejor diente de mi boca si hubiera pisado una vez más la Cámara de la Tierra. Casi tan pronto como me subí al barco, me hundí en las garras del mareo, y al momento siguiente se puso tan mal que pensé que todo en mí se convertiría en un caos. El mareo es una enfermedad que de ninguna manera es agradable, ni siquiera para un pasajero de primera clase que tiene un asistente de barco para tratar y dar instrucciones paliativas y mostrar compasión reconfortante. Cuánto más doloroso fue para una pareja de chicos que no tenían amigos y fueron tratados como yo - un capitán feroz me embrujó - un compañero crudo maldijo y dio empujones - la tripulación rebelde se burló y se rió de mí. ¡Oh, fue horrible, y realmente creo que no habría intentado en lo más mínimo salvarme si el barco se hubiera hundido debajo de mí en ese mismo momento! Sin embargo, cuarenta y ocho horas más tarde, recibí alivio de mi enfermedad por inhalación, ya que esta, como muchas otras enfermedades, suele ser de corta duración cuando está en su peor momento.Tarda unos dos días en levantarse y moverse por las cubiertas. Y me vi obligado a trasladarme allí para que se sintiera. He dicho anteriormente que el capitán es "vicioso", el piloto es "tosco" y la tripulación es "pícara": no he hablado exageradamente. Con la excepción de uno o dos hombres excepcionales, nunca me he encontrado con una multitud más escandalosa, por supuesto no antes de esta vez, porque eso no podría haber sido esperado, pero nunca desde entonces, y sin embargo, he tenido que lidiar con un grupo muy dudoso y dudoso. club mixto como parte de mi vida. El capitán no solo era feroz, sino francamente salvaje cuando estaba borracho o enojado, y normalmente lo era. Era peligroso acercarse a él, al menos para mí o para cualquier otra persona débil e indefensa, porque se atrevía a desahogar su viento maligno solo sobre aquellos que no resistían.No estuve en el barco por mucho tiempo antes de que pudiera sentir su enojo por algún error que no pude corregir de ninguna manera; luego pude sentir un poco de su carácter y también muchas veces después, porque una vez que su enojo había encendido a alguien , fue despiadado como la ira corsa y no se calmó. Era un hombre bajo, fornido y ligeramente "irregular"; los rasgos eran bastante regulares, pero las mejillas eran gruesas y redondas, los ojos esféricos y la nariz un poco nerviosa, es decir, el rostro que se usa a menudo en las imágenes como un legado de bondad, alegría y un corazón honesto. Pero creo que así se usan de manera algo inapropiada, porque es bajo tales rostros sonrientes que, a lo largo de una larga experiencia en la vida, he encontrado la mayor cantidad de deshonestidad combinada con las tendencias más crueles y brutales. Tal era el patrón a cuyo tierno trato me había arrojado tan a la ligera. El piloto era solo el eco de su capitán. Cuando uno dijo que no, el otro dijo que no, y cuando uno dijo que sí, el otro lo confirmó.La principal diferencia entre ellos era que el compañero no bebía, y este hecho quizás prolongó el pacto de amistad entre ellos, aunque no lo confirmó. Si ambos hubieran sido bebedores, probablemente se hubieran peleado algún día. Pero el piloto nunca "probó", como aseguró, y cuando su jefe estaba de cabeza, esta circunstancia le hizo tolerar el trato abusivo que le solía mostrar el capitán. En todos los asuntos disciplinarios y de otro tipo estaba del lado del capitán, pues aunque estaba crudo, seguía siendo sólo un cobarde con su marido y siempre dispuesto a gatear delante de su amo, "a lamerle las botas", como decían los marineros. ellos. Había un suboficial en el barco, pero era una persona muy secundaria, no descriptiva y apenas distinguible de los hombres comunes a los que vigilaba solo en un número muy reducido.Aún había un carpintero, un anciano con la nariz hinchada y roja como el ron, otro buen amigo del capitán y un negro grande y muy feo que era cocinero y mesera, y lo suficientemente malvado como para servir la cocina de Plutón. Estos eran los oficiales inferiores del barco y, en lo que respecta a los hombres, eran, como se ha dicho, más despiadados que jamás he conocido. Hubo excepciones, solo una o dos, pero me tomó un tiempo antes de que las notara. Así que en tal compañía yo estaba, yo, que acababa de salir de la tierna protección de mis padres, en compañía de buenos amigos y camaradas. ¡Ojalá me curara bien de la fiebre del mar y hubiera dado la mitad de mi vida por estar en tierra de nuevo! ¡No importa cuánto me haya insultado por mi locura! ¡No importa lo ruidoso que sea ese amigo de la familia, el viejo oso marino, cuyas extrañas aventuras sin duda habían sido la causa de mi deseo de llegar al mar! Cómo maldije ahora en mi corazón tanto a él como a sus cosas de ensueño. ¡Si nunca hubiera oído hablar de ellos, si nunca hubiera huido a los mares!El arrepentimiento había llegado demasiado tarde para beneficiarse. Ya no podía volver, tenía que seguir, ¿y por cuánto tiempo? ¡Cielo misericordioso! ¡el futuro era terrible! Tuve que soportar meses de esta dolorosa vida mía. ¡Meses! No, pero durante años, ahora recordé que el capitán me había hecho firmar un contrato; ni siquiera lo había leído, pero sabía que era un conocimiento de embarque y luego me dijeron que me obligaba por años, cinco años. años, no solo atado, sino en realidad un esclavo. Como esclavo durante cinco años de esta terrible bestia que podía regañarme como quisiera, causarme como le plazca, patearme como le plazca, golpearme o meterme con grilletes cada vez que tuviera tal cabeza. No hubo escapatoria de estas duras condiciones. Lleno de brillantes visiones de "la vida en las olas del océano", había escrito mi nombre debajo de ellas sin dudarlo ni pensarlo. Mi nombre estaba en él y estaba legalmente obligado. Así me lo dijeron, tanto el capitán como el oficial, y les creí.No pude escapar, por muy duro que fuera el trato. Si hubiera intentado salir del barco, habría sido un escape, y podrían haberme devuelto y castigado por ello. Incluso en el puerto extranjero, las posibilidades de fuga no eran mejores, sino al contrario peores, porque es más difícil que un marinero se esconda allí. Por lo tanto, no tenía ninguna esperanza de escapar de la cruel esclavitud en la que me encontraba ahora, excepto para poner fin a mi existencia, ya sea saltando al mar o colgándome de un árbol en bruto, una idea que consideré seriamente más de una vez pero que abandoné por las enseñanzas religiosas que recordaba en mi juventud, en medio de mi miseria. Me sería imposible contar en detalle todas las atrocidades y humillaciones a las que tuve que someterme. Mi existencia fue una serie continua de ambos. Ni siquiera me estaba permitido dormir para disfrutar, si se puede decir que es dormir. No tenía colchón ni hamaca, ya que había llegado al barco en mis rutinas habituales, mi bata de escuela y la ley, sin dinero en el bolsillo ni equipaje en las manos.Ni siquiera tenía el equipo habitual de un fugitivo: una polilla y un palo hechos con un pañuelo; No tenía absolutamente nada, y mucho menos un colchón o una hamaca. La capitana no tenía esas cosas para sus maridos y, por supuesto, no las tenía para mí. Ni siquiera me beneficié de acostarme a dormir, ya que la cubierta de proa estaba llena de hombres y la mayoría de los palés dormían dos. Los que solo tenían uno eran los hombres más extremos y malévolos, y no me permitían dormir en la cama con ellos. Estos demonios se mostraron aún más groseros: no puedo evitar nombrarlos ahora, pensando después en lo que sufrí en sus manos: no se me permitió acostarme, incluso con sus grandes ataúdes que se extendían por una línea completa a lo largo de la cubierta de proa, en frente a cada plataforma para dormir, y cubría casi todo el piso. El suelo en sí no tenía espacio para aterrizar y, además, a menudo estaba mojado por el agua sucia que se salpicaba o por el enjuague diario que entraba en él.El único lugar en el que podía descansar, aunque tuviera una mínima posibilidad de no molestar a los demás, era en la cubierta, en algunas esquinas. Pero a veces hacía tanto frío que no podía soportarlo, porque no tenía ninguna cubierta, ninguna cortina más que mi ropa delgada, que casi siempre estaba húmeda por el lavado de las cubiertas y las salpicaduras del mar. El frío me obligó a buscar refugio desde abajo, pero si corrigía la cubierta del ataúd de mi miembro cansado allí y cerraba los ojos para dormir, estaba seguro de que el dueño del ataúd me despertaría, quien groseramente me empujaría al piso y me enviaría completamente fuera de la cubierta de proa. Permítanme agregar que casi siempre se me consideraba en el trabajo. tanto de noche como de día. Se podría decir que no hubo agravamiento, ni "trabajo sucio", que no me hubiera pertenecido. No solo era un esclavo del capitán, el oficial y el carpintero, sino que todos los miembros de la tripulación se consideraban a sí mismos como mi Señor.Incluso "Bola de nieve" en la cocina, por lo que el chef fue designado en broma, me dio sus órdenes con entusiasmo, ¡regocijándose de que tenía un caucásico al que podía mandar! Yo era el lustrador de zapatos del capitán, los compañeros y los carpinteros, el lavaplatos del cocinero y el hijo del criado de los hombres; mi trabajo consistía en enjuagar la proa y, por lo general, servir a los marineros. Oh, fue una vida terrible. Había recibido un buen castigo por la única desobediencia mostrada por el niño, una buena recompensa por mi deseo y anhelo por el mar. Pero tiene que haber muchos marineros en esta posición, especialmente si él, a mi manera, se ha escapado a los mares. CAPÍTULO TRES Soporté muchos días y noches sin quejarme de esta terrible opresión, no porque no pudiera y no quisiera quejarme; pero ¿por qué y para quién? No había nadie en quien pudiera haber confiado, nadie que hubiera escuchado la historia de mi desdicha. Todos los hombres eran igualmente indiferentes a mi sufrimiento, o al menos así lo parecía, porque nadie se ofreció a ponerse de mi lado ni a decir una palabra por mí.Eventualmente, sin embargo, hubo un incidente que pareció convertirme hasta cierto punto en el protector de un marinero; aunque no pudo protegerme de la brutalidad de un capitán o compañero, al menos pudo protegerme de los insultos que había sufrido. en manos de marineros ordinarios hasta ahora. El nombre del hombre era "Ben Brace" [Brace está en finlandés. - English], pero nunca pude decir si este era su nombre real o algo que había conseguido en el mar. Fue el único nombre que escuché que se le dio, y como banderín estaba marcado en los libros del barco. Es muy posible que "Ben Brace" fuera su nombre real (los marineros incluyen nombres como Tom Bowline, Bill Buntline y similares) que se había transmitido de padres a hijos a través de una larga serie de antepasados ​​que eran marineros. Así que Ben Brace era el nombre de mi patrón, y aunque el nombre se ha hecho famoso en otros lugares, no puedo cambiarlo por el bien de la verdad.El hecho de que me pusiera bajo la protección de Ben no se debió a ninguno de mis propios méritos, ni fue el resultado de una simpatía particularmente discreta de su parte. El club en el que había vivido durante mucho tiempo, por supuesto, había hecho que sus sentimientos fueran tan duros como los demás, aunque de ninguna manera en un número tan grande. Era un poco indiferente al sufrimiento humano, porque había visto mucho de él, un hábito de adormecer incluso a los personajes más emocionales. Además, el propio Ben había sufrido malos tratos, como supe de él después: había sufrido una agresión terrible y esto se le había pasado por la cabeza y le había indignado un poco. Podría ser defendido si su comportamiento no fuera el mejor. Su mentalidad innata había sido mal entendida; porque en el fondo tenía tanta bondad en su carácter como los hombres en promedio. Brace era un gran marinero rudo, el mejor a bordo, y esto fue generalmente reconocido por otros, a pesar de que tenía uno o dos competidores.Fue un gran espectáculo ver a Ben Brace mientras se acercaba una ráfaga de viento repentina, que le dolía los bordes para enloquecer al velero, rizos hermosos y tupidos ondeando detrás de él, y una mirada tranquila pero atrevida en su rostro como si hubiera desafiado la tormenta. y podría haberlo controlado. Era un hombre corpulento, pero bien formado, más flexible y vigoroso que robusto; el cabello castaño oscuro con sus gruesos rizos era algo esponjoso, cubriendo toda la cabeza, todavía era un hombre joven, y no tenía signos de calvicie. Su rostro era agradable, de color algo oscuro, y no tenía barba ni bigote, algo extraño para un marinero cuyas opciones de afeitado no son las mejores. Pero a Ben le gustaba el rostro bien afeitado, y su rostro siempre era terso. Sin embargo, ella no era un marinero y nunca actuaba ella misma, ni siquiera los domingos, actuando con hermosos cuellos azules y elegantes, como solían hacer otros.Por el contrario, llevaba un vestido de lana azul oscuro que le quedaba ceñido al pecho y resaltaba las formas finas y bien proporcionadas de sus brazos y pecho. Su cuello habría sido admirado por el escultor por su atrevida curva regular, y su pecho era regordete y bellamente redondeado, aunque se rumoreaba por los tatuajes, como todos los marineros. Cuando estaba desnudo, los pictogramas ordinarios del barco - un ancla en confusión, un par de corazones atravesados ​​por una flecha - B. B. - y muchas otras iniciales - podrían haberse notado tanto en su superficie como en sus brazos. La imagen de la mujer, torpemente fotografiada con puntos de sutura en el lado izquierdo del pecho en azul oscuro, era probablemente un supuesto retrato de una Sarah o Susanna de ojos negros de las costas de Kent.